torstai 30. elokuuta 2018

Uskon ihmeisiin

Sain muutama tunti sitten tietää, että mä lähden huomenna osastolta kotiin. Pääsen maanantaina alkavalle yliopiston orientaatioviikolle, jonka ajan oon koelomalla eli asun mun vanhempien luona. Ollaan kateltu mulle omaa asuntoa, ja toivottavasti pääsenkin muuttamaan mahollisimman pian. Toivoin aivan järjettömästi, että asiat menis juuri näin, mutta oon silti tosi (positiivisesti) yllättynyt.

Mietin koko eilisen päivän ja yön sitä, ottaisinko isän mukaan tämän päivän neuvotteluun. Sairaus houkutteli jättämään kaikki läheiset ulkopuolelle, että voisin valehdella lääkärille niin paljon kuin huvittaa. Jonkun ihmeen kaupalla sain kuitenkin järkeiltyä itselleni, että annan paljon uskottavamman kuvan osoittamalla olevani avoin ja luottamuksen arvoinen. Pyysin myös omasta aloitteestani mukaan avohoidon työntekijän. Mulle oli jo aiemmin selvinnyt, että hän on kotiutumisesta mun kanssa samaa mieltä, ja meidän monen vuoden hoitosuhteen tuoma kokemus oli varmasti myös tärkeetä lääkärin päätökselle. Isä oli rehellinen, mutta silti todellakin mun tukena. Oon niin kiitollinen myös neuvottelussa olleelle osaston hoitajalle; hän oli sattumoisin nainen, jota oon viime jaksolta asti pitänyt mun lempparihoitajana. En osaa edes selittää, mutta hän on ketään muuta hoitajaa paremmin osannut sanoa juuri oikeat, lohduttavat ja rohkaisevat sanat juuri oikeissa tilanteissa omalla ymmärtävällä ja rauhoittavalla tavallaan.

Mulla on ensi viikolla vielä osastolla ravitsemusterapeutin aika ja neuvottelu lääkärin ja sosiaalityöntekijän kanssa, mutta jos kaikki nyt hyvin menee, niin mut ensi viikon perjantaina kirjataan ulos osastolta. Muistutus itselle jatkoa varten: Sairauden aiheuttamaa epävarmuutta vastaan taisteleminen järjen puolesta oikeesti kannattaa.

En todellakaan haluais nuolaista ennen kuin tipahtaa, ja suoraan sanottuna mua myös pelottaa aika paljon. Mietin vähän aikaa, kannattaako edes vielä innostua ja hehkuttaa kotiutumista, jos kaikki nyt meneekin perseelleen. En kuitenkaan pysty hillitsemään itteeni; oon uskomattoman helpottunut, kiitollinen ja onnellinen tästä mahdollisuudesta. Ja ennen kaikkea motivoituneempi kuin koskaan. Miljoonannen kerran: EN JOUDU ENÄÄ IKINÄ OSASTOLLE. Tällä kertaa en lupaa tätä sulle, en mun kavereille, vanhemmille tai lääkärille, vaan itselleni.

Nyt vaan pitäs myös oikeesti ottaa järki käteen ja suunnitella, miten selviän kotona. Isoin ongelma on aikataulut. En muista, millon viimeksi oisin syönyt aamupalan ennen kouluun lähtöä, mutta isä vaikuttaa kovasti siihen painostavan. Ja ihan syystäkin. Toinen juttu on lenkkeily. Oon tottunut tekemään sen melkeinpä heti herättyäni, mikä periaatteessa onnistuis vielä ensi viikolla (koulu alkaa aikaisintaan kymmeneltä joka päivä), mutta tiiän että se ois ajankäytöllisesti paljon järkevämpää vasta iltapäivällä. Ja tulevaisuudessa kahdeksan aamuina joudun kuitenkin lähtemään lenkille vasta koulun jälkeen, joten eikö ois hyvä totuttautua siihen heti alussa?

Varmaan se kaikista isoin haaste ja ahdistuksen aiheuttaja on säännöllisen ateriarytmin ylläpito, kävi sen aamupalan kanssa miten tahansa. Kiusaus lykätä kaikki ateriat iltaan on tosi suuri. Pelottaa, että jos syön usean aterian pitkin päivää, niin mulle jää aina nälkä ja päädyn ahmimaan. Joku osa musta silti haluais pystyä syömään huoletta "normaalein" välein niinku muutkin. Syömään siksi, että tarviin energiaa opiskeluun ja muuhun tekemiseen. Syömään ilman pelkoa. Helposti sanottu, tuskin ikinä tehty. Jotain kompromissia mun pitää kuitenkin yrittää.

Tulevaisuuden kuvioista vielä sen verran, että keksittiin mun mielestä aika hyviä sotasuunnitelman osasia tän päivän neuvottelussa. Aion tehdä sellasen "hälytyslistan" oireista, joiden tiedän kertovan siitä, että alamäki on taas alkamassa. Mun kohdalla näihin kuuluu esimerkiksi vuorokausirytmin kääntyminen nurin ja/tai yöunien jääminen tosi vähäisiksi, sosiaalinen eristäytyminen ja se, että aikaa ei jää rentoutumiselle tai missään käymiselle. Pakko-oireisiin liittyen hälytyskelloja on ainakin veriset ja kuivat kädet ja iso veden/pyyhkeiden/käsipaperin kulutus. Avohoitotapaamisissa (kuulemma kaksi kertaa viikossa; paljon, mutta pieni hinta osastolta vapautumisesta) käydään aina lista läpi, ja voidaan toivottavasti laittaa stoppi mun uudelleen retkahtamiselle ajoissa.

Tästä niin sanotusta blogistani puheen ollen, mietin heti tämän päiväiset hyvät uutiset saatuani, että varmaan paras jättää tämä lysti nyt tähän. Alun perinhän tarkotuksena oli vaan vuodattaa tänne kaikki tuskat, joille ei muuta kaatopaikkaa ole saatavilla. Kuitenkin, vaikka tätä ei kukaan lukisikaan, voisin ehkä säilyttää tän vähän niinku päiväkirjana. Vaikka toivottavasti pystyn puhumaan sairauteen liittyvistä asioista tästä lähtien avoimemmin mun läheisille ja hoitohenkilöille, niin ajatusten sanottaminen pääasiassa vain itseään varten on ihan eri juttu. Lisäksi kirjoittaminen on aina ollu mulle rakas ja tärkeä asia, vaikka en ookkaan oikein keksinyt, missä muodossa voisin sitä harrastaa.

Toivon mukaan tästä siis tulee sittenkin jotain vähän hyödyllisempää ja positiivisempaa; ei varmaankaan sankari- tai edes selviytymistarinaa, mutta ehkä tie sekasorrosta tasapainoon, tunteiden käskyvallasta järjen uudelleen löytämiseen, itsensä kiduttamisesta elämään?

torstai 23. elokuuta 2018

Rikkauksista ryysyihin: vajoamiseni syömishäiriöön ja pakko-oireisiin

Mun tämänhetkinen diagnoosi on anoreksia. Eri lääkärit ja muut ammattilaiset on puhunu ortoreksiasta ja epätyypillisestä syömishäiriöstä, joista jälkimmäinen lienee se lokero, johon itse itseni asettaisin. Alamäki alko yläasteen jälkimmäisellä puoliskolla mun ollessa noin 15-vuotias. En tiedä, oonko vain yksinkertaisesti liian vanha muistamaan, mutta nuo ajat tuntuu pyyhkiytyneen mielestä lähes täysin. Syömishäiriöön liittyen kummallisesti kuitenkin muistan tiettyjä tilanteita, hetkiä, tunteita ja ajatuksia. Muistan yksityiskohtaisesti ajatukseni siitä, että kun kaikki muu minussa on niin ällöttävää, niin ehkä voisin saada edes kehoni hyvännäköiseksi. Olin syömishäiriökäyttäytymisen aattona myös tosi alakuloinen; niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, mun elämässä ei tuntunut olevan mitään hyvää. Olihan mulla maailman ihanimmat ystävät ja perhe, koulu meni hyvin, elämäntilanne oli vakaa ja turvallinen, mutta silti jostain syystä mikään ei tuonut iloa tai tuntunut oikein miltään. Kehon kiinteyttäminen tuli tyhjiön tilalle: se toi elämään tavoitteita ja onnistumisen tunteita. Tämä hävettää ehkä eniten, mutta myönnettäköön, että olin tuohon aikaan tosi ihastunut. Ajattelin, että ehkä hoikempana kelpaisin myös Sille Yhdelle. Suurilta osin siis yleisiä säälittäviä pikkutytön murheita, jotka ikävä kyllä alko lopulta saamaan aivan liian tiukan otteen.

En muista kumpi alkoi ensin: syömisen rajoittaminen vai pakonomainen liikkuminen. Kuitenkin aluksi ruokavalion muutokset vain teki mut aidosti iloseksi ja olon paremmaksi. Käytännössä vaan jätin herkut pois, seurasin (lähes orjallisesti) lautasmallia ja söin enemmän vihanneksia. Kaloreiden laskemisen laukaisutta hetkeä en myöskään muista, mutta arvelisin, että kimmoke tuli netissä seuraamiltani ihmisiltä tai muualta somesta. Alussa herkkujen pois jättäminen oli tosi vaikeaa. Yritin helpottaa asiaa laskemisella: saatoin jättää aterioita väliin, jotta "saisin" syödä pari suklaapalasta. Lopulta kuitenkin päätin, että näin ei voi jatkua. Pelonsekaisesti nimittäin tiesin, että jatkuva nälkä johtaisi lopulta ahmimiseen. Aloin tehdä kotona kaikki ruokani itse. Mulle vakiintui tietyt mahdollisimman vähäkaloriset tuotteet, joita söin tietyn kaavan mukaan tiettyinä päivinä. Vähitellen vakiintui myös päivittäinen sallittu kalorimäärä. Toisin kuin ilmeisesti tyypillinen anorektikko, en kuitenkaan pyrkinyt syömään mahdollisimman vähän: halusin turvata jaksamiseni urheilla, joten en myöskään ikinä alittanut sitä maagista itselleni lupaamaa energiamäärää. Olin tarkka myös kellonajoista: eräs seuraamani fitnessblogaaja oli neuvonut syömään 3-4 tunnin välein, joten tätä sääntöä oli pakko noudattaa.

Ennen pitkää säännöllisyys jäi kuitenkin toissijaiseksi. Jokaisen kalorin tarkasti laskeakseni en voinut enää syödä kouluruokaa. Tajusin voivani jättää välipalan väliin, jos en söisi aamulla mitään, ja koulun jälkeinen ateria olisikin niin sanottu aamupala. Vuosien kuluttua oltiin siinä tilanteessa, että päivän ensimmäinen aterian söin noin kymmeneltä illalla. Kesäloman saapuessa aika lykkääntyi jopa aamuyöhön. Koko päivän kalorimäärä syötiin siis yhteen putkeen. Täten kai voisi sanoa, että jonkunlaista ahmimistakin mun sairauteen liittyy. Kuitenkaan kontrollin menettäminen ei tullut kysymyksenkään; söin aina tarkalleen samat ruuat ja saman energiamäärän. Kaikki vaikutti tietenkin myös sosiaalisen elämään; en syönyt enää vanhempien kanssa, mutta myös esimerkiksi kaverin luona yön viettäminen tai kauemmas matkustelu muuttuivat kokonaan mahdottomiksi jo pelkästään ruuan takia.

Mun tavoitteena ei ollut painon pudottaminen. Halusin "kiinteytyä". Muistan tästäkin tietyn yksittäisen hetken; katsoin jonkun tyttöbändin musiikkivideota. Pienet kauniit naiset litteine vatsoineen ja hoikkine reisineen. Tuijotin ja puristelin mun omaa vatsaa. Reidet näytti leviävän koko tuolin kokoisiksi. Koskaan elämässäni en ole ollut ylipainoinen, mutta en mä ollut myöskään täydellinen. Mutta voisin olla, vai mitä? Niinhän nuo musiikkivideon naisetkin on? Muistan ahdistuneena valittaneeni asiasta twitterissä: "why can't I just be skinny." Eräs (salilla käyvä ja hyväkuntoinen) nettituttuni vastasi hyväntahtoisen vitsikkäästi: "you better work bitch!" Ja niinhän sitä tehtiin. Kaverin kautta löysin netin lukuisat work out -videoita postaavat kanavat, ja tie kadotukseen oli valmis. Jumppaaminen lisääntyi, rutiinit tuli suorittaa pakonomaisesti "täysin oikein", lepopäivät jäivät pois. Lisäsin kuvioon pyöräily- ja hölkkälenkit, joita ei tietenkään jätetty väliin missään tapauksessa, oli lämpötila sitten 30 astetta plussan tai miinuksen puolella. Muu elämä supistui entisestään: yön viettäminen muualla oli nyt mahdotonta myös siksi, että oli pakko päästä joka aamu jumppaamaan. Tunnollinen lukio-opintojen suorittaminen yhdistettynä pakonomaiseen liikuntaan ja ruokien laskemiseen johti lopulta siihen, että vapaa-aikaa ei jäänyt juuri yhtään.

Pakko-oireisen häiriön diagnoosi lisättiin repertuaariin vasta tämän kesän alussa, edellisen osastojakson jälkeen. Taipumusta OCD:lle havaittiin jo pienenä lähinnä pakkoajatusten ja tarkistelun muodossa, mutta ongelma todettiin harmittomaksi. Pitkään aikaan mulla ei oireita ollutkaan, mutta syömishäiriön pahentuessa ne nostivat päätään eri muodoissa. Jumppaamisesta ja lenkkeilystä tuli rituaaleja, jotka oli suoritettava joka päivä tiettyyn aikaan "täysin oikein". Tämä tarkoitti sitä, että saatoin jäädä jumiin tekemään yhtä liikettä jopa tunniksi, koska laskin aina toistot "väärin", tein liian hitaasti, jalka osui vahingossa tuonne ja käsi tänne, lenkillä vastaan tullut tuttu tervehti tai nostin muusta syystä epähuomiossa katseen tiestä ja keskittyminen herpaantui... Järkyttävimmät hetket muistan edelliseltä kesältä: juoksulenkeillä kiersin muka aina jonkun kohdan tiestä väärin tai askeleissa joku ei mennyt täydellisesti, joten korvaukseksi jouduin askeleita laskien juoksemaan pihassa paikallani jopa tunnin.

Kaloreiden laskemisesta tuli kymmeniä minuutteja kestävä rituaali huolimatta siitä, että luvut olivat samat joka päivä ja siten jo ulkomuistissa. Lautanen piti myös silmäillä läpi useita kertoja muka tarkistaen, että en varmasti ole vahingossa laittanut siihen mitään ylimääräistä. En enää luottanut pakkauksissa ilmoitettuihin tai itse punnitsemiini grammamääriin, vaan jokaisesta annoksesta täytyi ottaa tietyt palaset "kaiken varalta" pois. Tähänkin kului lopulta kymmeniä minuutteja, kun vähennettäväksi täytyi valita esimerkiksi sekavihannesten joukosta isoin porkkana. Järki ei siis lopulta ollut touhussa ollenkaan mukana — annoksien syynäämiseen liittyi myös perfektionistin luonteeni ja helpotuksen saaminen ahdistukseen, jonka itsensä ruokaan liittyen helpommalla päästäminen aiheuttaisi. Kuitenkin nämä ruokaan liittyvät pakko-oireet olivat vain alkusoittoa sille kaikelle, mikä alkoi edellisen osastojakson aikana ja jälkeen.

Perätön lihomisenpelko sai valtavat mittasuhteet. Osastolla minun oli noudatettava tiettyä ateriasuunnitelmaa, mutta sain koota tarjottimeni valvotusti itse. Huono omatunto, yletön tarkkuus ja kykenemättömyys luottaa itseeni johtivat jatkuvaan ahdistukseen. Olisikohan hoitaja huomannut, jos olisin ottanutkin tuota vähän vähemmän? Olisikohan tuo hedelmä ollut kuitenkin pienempi? Oliko tuo jugurtti varmasti vaihtoehdoista vähäkalorisin, entä juusto ja leipä? Olisinkohan saanut pyyhittyä margariinia käsiin ja vaatteisiin vielä vähän enemmän? Seurauksena rankaisin itseäni kaikesta; järjettömillä kaavoillani laskin viikon aikana syödyt "ylimääräiset kalorit", jotka muka oisin voinut jollakin kikkailulla ja huijaamisella välttää, ja viikonloppuisin kotilomilla korvasin tiettyjen sääntöjeni mukaan kalorimääriä vähentämällä kyseiset "virheeni".

Perfektionismi huipentui lopulta harhaisiin pelkoihin siitä, että käsissäni tai ruokailuvälineissä on rasvaa tai muita ravintoainejäämiä, joista saattaisin saada ylimääräistä energiaa. Tämän seurauksena pakko-oire kuvio laajeni jopa tunteja kestävään käsien ja ruokailuvälineiden pesemiseen. Haarukkaan tuli kaloreita sen osuessa vesihanaan tai pöytään. Suu ja nenä piti pestä: enhän voi muistaa, jos vaikka olinkin koskenut niihin rasvaisilla käsillä. Pakko-oireiden ansiosta minulla ei vapaa-ajasta puhumattakaan ollut enää aikaa myöskään oikeastaan millekään muulle elämiselle. Laskemisen ja tarkistelun vuoksi syömisrituaalit kestivät yömyöhään, minkä seurauksena suuri osa viime talven koulupäivistä (ja niihin sisältyvästä jumppaamisesta) suoritettiin 2-4 tunnin yöunilla.

Painoni on nyt kolme kertaa päätynyt niin alhaiseksi, että olen ollut vaarassa saada hengenvaarallisen rytmihäiriön. Mun maksa-arvot on ollut vaarallisen korkeita, mulla ei oo ollut kuukautisia lähes viiteen vuoteen ja mun selkärangassa on todettu osteopeniaa. Jokainen osastojakso on tietysti laittanut kokonaisvaltaisen stopin liikunnalle ja siihen liittyville pakko-oireille. Tällä hetkellä myös pesemiseen liittyvät pakko-oireet ovat helpompina, ja viime viikonlopun ensimmäisellä kotilomalla ei kaloreidenlaskemisrituaalejakaan ollut lähes yhtään. Kuitenkaan lihomisenpelko ei ole kadonnur, enkä lääkäreiden määräyksistä huolimatta voi lopettaa liikkumista kokonaan. Tiedän, että tulen palaamaan aiemmin syömiini tiettyihin tuotteisiin heti kun mahdollista, johtui se sitten halusta syödä määrällisesti enemmän samalla energiamäärällä tai siitä, että esimerkiksi rasva ja vaaleat hiilarit yksinkertaisesti ällöttävät.

Sairauteni haukkuu minut maan rakoon tämän sanomisesta ääneen, mutta joka tapauksessa olen uskomattoman kiitollinen siitä, että tällä hetkellä en liiku läheskään yhtä paljon kuin ennen ensimmäisen kerran osastolle päätymistä. Toivon sydämestäni, että en joutuisi palaamaan elämään, johon ei mahdu muuta kuin kuntoileminen ja ruuan kanssa säätäminen. Haluan edelleen kontrolloida syömistäni ja pysyä hoikkana, mutta tehdä sen ilman pakko-oireita ja jatkuvaa huolehtimista ja itseni rankaisemista. Suunta on lähiaikoina ollut parempaan päin, mutta ikävä kyllä tiedän osastojakson vain pahentavan tilannetta: painon nousu aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus pakko-oireita. Oon järkyttävän uupunut, peloissani, ahdistunut ja ennen kaikkea neuvoton jatkon suhteen. En halua parantua sillä tavalla kuin hoitohenkilökunta tarkoittaa, mutta haluan joka tapauksessa pysyä elossa. Minkäänlainen kompromissi ei silti vaikuta mahdolliselta, joten olen selkä seinää vasten. Toivon ja rukoilen, että saisin mahdollisuuden tehdä itse päätökseni ja hallita omaa elämääni: pakolla hoidon piirissä pyöriminen on tässä vaiheessa täysin hyödytöntä, vaikka sitä ei kukaan vaikuta uskaltavan myöntää.

torstai 16. elokuuta 2018

Ultimaattinen umpikuja saavutettu

Asiaankuuluvan informoivan aloituspostauksen sijaan päätin mennä suoraan asiaan eli epätoivossa piehtarointiin. Toisaalta sekin tuntuu ihan niin turhalta kuin tällä hetkellä kaikki muukin, mutta yksinkertaisesti pakko vuodattaa tämä jonnekin ennen kuin räjähdän.

Torstaita tosiaan eletään, ja viime perjantaina saavuin iloisesti kolmatta kertaa psykiatriselle osastolle anoreksiani aiheuttaman hengenvaarallisen aliravitsemustilan vuoksi. Sydän meinasi pettää kolmannen kerran vajaan 19 elinvuoteni aikana, iso käsi sille. Jokaisen osastojakson, jokaisen avohoidon punnituskerran jälkeen lupasin itselleni, että ei enää ikinä hoitoon, ei kirveelläkään. Ja tässä sitä ollaan. Periaatteessa tulin osastolle "vapaaehtoisesti", mikä on vain näitä naurettavia muodollisuuksia: käytännössä lääkäri sanoi suoraan, että joko suostut tai sitten se on pakkohoitolähete ja piipaa-auto.  Mun paino on alhaisempi kuin ikinä ennen tän sairauden aikana, mutta siitäpä tietenkin se pieni ääni takaraivossa vain taputtelee selkään ja tsemppaa jatkamaan samaan malliin. Kyllähän sitä nyt aina vielä vähän alemmaksi pääsisi! Mutta sitten tullaankin murskaaviin realiteetteihin: tulevien viikkojen aikana mun paino ei tuu laskemaan grammaakaan. Se nousee KILOJA. Todennäköisesti mä jopa nään itseni isontuvan. Kaikki se vuosien työ vedetään viemäristä alas, kaikki se kuntoilu ja syömisen kontrollointi ei johtanutkaan mihinkään. Mua rangaistaan kaikesta. Ja arvatkaa, mitä osastojakson jälkeeen? Sama rumba alkaa alusta, jee! Paitsi että mun paino on silloin vielä korkeampi, joten mun pitää kiduttaa itseäni vielä enemmän.

Ruoka pyörii mielessä jatkuvasti. En varmaan pysty tapaamaan mun läheisiä enää ikinä: en kestäis sitä, että ne näkis mut silloin, kun oon painavampi ja isompi. Voin vaan kuvitella, miten kaikki kaveritkin keskenään naureskelis jälkeenpäin sille, kuinka vastenmielinen oon nyt kaiken muun lisäksi vielä ruuminrakenteeltanikin. Hei hei mun kaikille lempivaatteille. Mun pitäis alottaa syksyllä yliopistossa. Tuun häpeämään itseäni niin paljon, että en pysty edes katsomaan ketään silmiin, puhumattakaan mistään uusista tuttavuuksista. Pahinta tässä on se, että tää on kaikki mun omaa syytä. Jos en olis mennyt sydänfilmiin ja labroihin, niin mun rytmihäiriöitä ei ois saatu selville. Ehkä en silloin oiskaan joutunut osastolle lihomaan? Jos olisin huijannut punnituksissa vielä vähän enemmän? Jos en olis käynyt koko avohoitoajoilla? Varmaan tää kaikki kertoo lopulta siitä, että oonkin säälittävä ja laiska ja heikko ja jossain alitajunnan pohjukoilla halusinkin luovuttaa ja lihoa.

Oon aina hokenut psykologille sun muille, että en saa mun ajatuksia ja tunteita sanoiksi, ja sen takia en pysty puhumaan niistä. Tosiasiassa mä vaan en halua, koska tiedän, että siitä ei oo mitään apua. Joku pieni, yllättävän vahva osa musta kyllä haluaa pysyä vielä elossa, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että en halua parantua syömishäiriöstä. En yksinkertaisesti nää mitään hyvää ajatuksessa siitä, että söisin laskematta kaloreita tai ajattelematta mun painoa tai kehoa. Toisaalta mua turhauttaa se, että kaikki hoitohenkilökunta vaikuttaa näkevän tässä vain kaksi ääripäätä: hengenvaarallinen aliravitsemus tai täysin "joustava" suhde ruokaan. Haluaisin vaan rauhassa laskea mun kalorit ja syödä sellasta ruokaa mistä tykkään. Varmasti voisin laskea sen energiamäärän aivan riittäväksi ja pysyä elossa. Mutta ei, ainoa ratkaisu on ilmeisesti se, että vedän vaaleaa leipää margariinilla, juon kiltisti maitoa ja syön sokerijogurtteja! Ymmärrän, että se sallivuus syömisessä on tervettä ja niin edelleen, mutta pakottaminen ei vaan toimi. Tämän takia tuntuukin että oon nyt aivan umpikujassa — hoitohenkilökunnan tavoitteet mun suhteen poikkeaa reilusti mun omista. Mutta ei mun auta edes yrittää saada omia ajatuksiani kuulluksi; mielisairaat on mielisairaita, eikä niitä siksi pidä ottaa vakavasti. Tähän oikeastaan kiteytyykin se, mikä hoidossa eniten ahdistaa: toiset ihmiset päättää mun asioista ja tekee mun elämää ja tulevaisuutta määrittäviä ratkaisuja. On niin alistettu ja nöyryytetty olo. Tietenkin se jekku kai tässä onkin, että nyt syömishäiriöinen kontrollifriikki joutuukin vikisemään, kun toiset vie.

Tää teksti kuvastaa yllättävän hyvin mun sisäistä elämää näinä ensimmäisinä osastopäivinä: kaikki on yhtä sekasotkua ilman päätä tai häntää. En edes jaksa yrittää ajatella mitään. Toisaalta en myöskään uskalla; yritän blokata ihan vain varmuuden vuoksi kaiken täysin, että mikään syömiseen ja lihomiseen ja mun kehoon liittyvä ei vahingossakaan tulisi mieleen. Mulla on jatkuvasti täysi työ siinä, että yritän häiritä itseäni keinolla millä hyvänsä: luen kirjoja, lehtiä, sarjakuvia, neulon, teen sanaristikoita, katon sarjoja... Pelaan herranjumala kännykkäpelejä! Ensimmäisinä päivinä sain pidettyä itseni aika hyvin kiireisenä, mutta nyt oon jo paljon yli sen pisteen, jossa kaikki tuntuu sietämättömältä ja keskittymiskyky on teillä tietämättömillä. Suoraan sanottuna mua kauhistuttaa. Mitä sitten, kun ahdistus kasvaa niin valtavaksi, että en yksinkertaisesti enää kykene tekemään mitään? Onni onnettomuudessa on se, että vähitellen mun yöunet on palanneet. Ja päiväunet — tänäänkin tuhisin melkein pari tuntia. Ajatukset saa nollattua, eikä tunne edes nälkää tai tätä yleistä kehoon liittyvää kauhua ja lihomisenpelkoa. Toisaalta mun ylisuorittajaperse ei voi tällaista hyväksyä, koska kokoajan pitäisj saada aikaseksi jotain produktiivista. Hiljattain henkinen itseni ruoskiminen on ollut kyllä taka-alalla, sillä sen tilalle on vakiintumassa tämä täydellinen epätoivo. Osastolta pois päästessä oon ällöttävä. En kestä olla mun kehossa, mutta en saa myöskään enää laihdutettua, koska mun kunto tulee täällä maatessa rapautumaan pohjamutiin ja todennäköisesti totun tällaseen syömiseen, enkä lopulta voi lopettaa ahmimista. En haluais ikinä koskaan puhua elämän päättämisestä, mutta munkaan voimat ei vaan ole loputtomat. Jossain se raja tulee vastaan, minkä jälkeen ei yksinkertaisesti enää pysty elämään, vaikka kuinka haluaisi.

Yhteenvetona todettakoon, että mua pelottaa nyt aivan helvetisti. Toisaalta ei oo mitään pelkäämistä, koska mä tiedän jo, miten tässä käy. Kaikki on loppu ja menetetty enkä voi millekään enää mitään. Niin toivoton tilanne, että melkein naurattaa. Enkä voi tehdä mitään muuta kuin istua kiltisti ja katsoa itseni rappeutumista.